Ei, en todellakaan tiedä, kuka olette
Olen osa-aikatöissä kultasepänliikkeessä. Eräänä aamuna päivän ensimmäinen asiakas oli vanha mies. Tervehdin häntä, mutta en muista/usko, että hän tervehti takaisin.
Asiakas: “Mulla oli täällä joku koru.”
Minä: “Ahaa, oliko se varauksessa, vai…?” (Meille tuodaan koruja myös kaiverrukseen ja korjattaviksi, ja ne säilytetään kaikki eri lokeroissa.)
A: “No, varauksessa, varauksessa!”
M: “Aivan. Millä nimellä se oli?”
A: “Minun nimelläni!”
M: “Jaha, mikähän teidän nimenne on?”
A: “Niin mitä?”
M: “Että sanotteko nimenne, kun se varaus löytyy täältä teidän nimellänne.”
A: “No se on minun nimelläni siellä!”
M: “Niin no mikä se teidän nimenne on?”
A: “No, on on!”
M: “Tai sanokaa, mikä tuote on kyseessä, niin mä voin etsiä sen täältä korista.” (Jossa on aika monta muutakin varausta… samalla vilkuilin myymäläpäällikköä ihmetellen, pitäisikö minun tuntea tämä ukko.)
Tässä vaiheessa minun poskeni olivat jo melkoisen punaiset, ja myymäläpäällikkö tuli kaivamaan varausta, kun tunnisti ukon.
Kävi ilmi, että kääpä on joskun 80- ja 90- luvuilla ollut ‘Karpolla on asiaa’- ohjelmassa viikottain. Minun olisi tietysti pitänyt tunnistaa hänet, olenhan v. 1992 ollut kuusivuotias! Minulle tämä asiakas jäi mieleen todella KARRRRMEANA.
T:opiskelija/myyjä
------------
Seuraavat jutut saattavat myös kiinnostaa...
Enska?
Noita “etkö muka tiedä kuka olen!?” -tapauksia on aika lailla, ovat kyllä vähintään omituisia…
M: “Niin no mikä se teidän nimenne on?”
A: “No, on on!”
“Olen pahoillani, mutta varausta nimellä ‘on on’ ei löydy…” khihihi ^^
Voihan sammakkomies
“Eksä tiedä kuka mä olen?!”
“En tiedä, eikä minua edes kiinnosta.”
Erään halpakaupan kassaneidin vastaus erään oululaisen pikkujulkkiksen uhoiluun
Kumma miten jotkut eivät tajua, että ihmisiä me kaikki olemme, olemmepa julkkiksia tai vähemmän julkkiksia. :/
Kultasepänliikkeessä työskennelleenä en voi muuta sanoa kuin että jaksamista sinnepäin! Samanlaista tulee eteen varmasti viikottain teilläkin
Etenkin koruja teettävät ihmiset osaavat olla hankalia, meilläkin kävi harva se kerta niin, että teetetty vihkisormus tms. ei sitten kelvannutkaan, vaikka oli tehty JUST niiden ohjeiden/piirustusten mukaan jotka asiakas toimitti. Useimmiten syynä taisi tosin olla tinkimisvimma, yritetään väen vängällä löytää vikaa että sais alennusta…
(”vika” esim. sellainen, että asiakas väittää näkevänsä sormuksen rungossa millin sadasosan kolhun, mutta mitään kolhua rungossa ei ole (luupilla tarkistettuna)
Vanhat patut ja mummot on kans hankalia, kun monet ei kuule ja jos kuulee, ei ymmärrä. Siinä sitten toistetaan miljoonatta kertaa samanlainen keskustelu kuin opiskelija/myyjä kertoikin
Julkkikset vielä ymmärrän, mutta kun ei tarvitse olla edes minkään sortin julkkis harrastakseen moista kyykytystä. Jotkut tekee noin ihan vaan siksi, kun ovat mielestään hyvinkin tärkeitä kanta-asiakkaita ja sen vuoksi muiden yläpuolella. Eivät tule ajatelleeksi, että joskus kassalla voi ihan oikeasti olla töissä sellainen henkilö, joka ei ole koskaan arvon herraa / rouvaa nähnytkään. Aika vaikea siinä tilanteessa on ruveta arpomaan aasiakkaalle nimeä.
Ratkaisuni ongelmaan: laitetaan työpaikoilla kantisten ja muiden tärkeiden tyyppien kuvat nimineen esille, niin että ummikkokin osaa heidät siitä tunnistaa. Seinälle “Vuoden asiakas” -taulu arvon herra Kanta-asiakkaasta
Ja perinnettähän täytyy jatkaa teroittamalla uusien työntekijöiden mieleen että “tämän asiakkaan kanssa älä missään nimessä…” tai “tämä asiakas aina…”.
Voi kun näillä “VIPeillä” löytyis sitä kärsivällisyyttä edes pariksi ekaksi kerraksi uusien kanssa. Kyllä ne vakkarien naamat ja nimet sit vähitellen jää muistiin. Työpaikoilla pitäisi olla takahuoneessa näistä erikoisasiakkaista sellainen taulu, jossa on jokaisesta hyvä kasvokuva ja alla selitys asiakkaan toiveista ja odotuksista.
Kun olin töissä kirjastossa, siellä kävi usein tällainen VIP kyselemässä kirjavarauksiaan. Seilasi aina siihen tiettyyn tiskin nurkkaan, ei sanonut mitään, oletti vaan että hänelle joko tuodaan kirjat tai kerrotaan jos eivät ole vielä tulleet. Tätä en uutena tietenkään tiennyt, ja meidän ensimmäinen tapaamisemme oli aivan ihana…
Ukko tuli nojailemaan tiskiin, kysyin että voisinko jotenkin auttaa. Ukko nyökkäsi. Kysyin uudestaan, että mitähän hän oli etsimässä. “No anna nyt ne kirjat?!” Yritin varovasti udella että mitkähän kirjat… “Ne kirjat! Mun kirjat!” Ookei. Pyysin kirjastokorttia että näkisin asiakkaan tiedot -> huutoa. Kysyin nimeä, että tietäisin millä nimellä etsiä -> huutoa. Hän kuulemma käy kirjastossa niin usein, että KAIKKI tietävät hänet. No minäpä en. Onneksi sit vanhempi työntekijä saapui paikalle ja pelasti tilanteen. Lopuksi minullekin neuvottiin tämän asiakkaan oikea palvelutapa.
Näitä tapauksia oli tosiaan muutama. Kaikissa tekemissäni aspahommissa näitä on tullut vastaan satunnaisesti. Jos itse olen ollut paikalla vanhempana työntekijänä, olen heti ensimmäiseksi kertonut huutavalle asiakkaalle että tämä meidän uusi työntekijä on muuten ensimmäistä kertaa tekemisissä kanssasi / ensimmäistä kertaa tekemässä tätä hommaa. Yleensä asiakas vähän nolona toteaa että eihän sitä kukaan ole seppä syntyessään, ja pienen juttelun jälkeen on jo innokkaana “opettamassa” tätä uutta työntekijää. Yksikin täti kertoi kaverilleen kuinka “Opetin tuolle uudelle tytölle kuinka tehdään lotto!” Tämä tosin ei enää kirjastossa. Toivottavasti koulutusmenestykseni jatkuu.
Oho, Miepämie kerkes ensin kun satuilin niin pitkään
“Hän kuulemma käy kirjastossa niin usein, että KAIKKI tietävät hänet.”
Vaan eipä ilmeisesti tarpeeksi usein siihen, että itse tietäisi ketkä ovat vanhoja ja ketkä uusia työntekijöitä… Kiesus mikä idiootti.
Joskus vastaavia tilanteita on ollut itselläkin, mutta olen aina samantien ilmoittanut olevani esim. toista viikkoa töissä, joten en millään voi tietää kaikkia kanta-asiakkaita vielä. Yleensä se on ainakin hiljentänyt aasiakkaan, joskus tosin aiheuttanut vähän ylimielisyyttä tyyliin “no annapas uusi tytöntyllerö nyt sieltä semmonen-ja-semmonen”. Hohhoijaa.
Toisaalta on hirmu kivaa, että aspat ottavat huomioon ihmisten erilaiset persoonallisuudet ja palvelutoiveet, mutta mutta… eikö samalla näille aaseille anneta viesti, että he voivat törttöillä miten haluavat? Höykytetään uutta työntekijää ilman, että vanhempi aspa sanoisi, että tuollaista käytöstä ei suvaita - päinvastoin, asiakkaan porsastelua hyssytellään ja hymistellään.
On ihan pakko kertoa toisenlainen tarina fiksusta ja sivistyneestä oman kaupungin julkkiksesta. Nuorena kesätyöntekijänä palvelin rouvaa joka osti melkoisesti ja kassalla sanoi maksavansa visalla. Koska ostosten loppusumma ylitti reilusti tarkistusrajan, niin sanoin hänelle, että soitan varmistusnumeron. Rouva vastasi siihen ystävällisesti hymyillen, että “hyvä on”. Siihen aikaan soitettiin ensin konttoriin, josta joku tili-ihminen sitten soitti Luottokuntaan. Mutta tämä tili-ihminen nimen kuultuaan nauroi ja sanoi, että sen ihmisen kohdalla ei tarvitse soittaa; kaupungin rikkain, vaikutusvaltaiseen teollisuussukuun kuuluva ihminen. Vähän nolotti, mutta en tosiaan tuntenut eikä edes nimi sanonut mitään. Olen usein lämmöllä ajatellut rouvaa, ja etenkin sitä, miten hän ei milloinkaan myöhemminkään tehnyt itsestään numeroa. Olisi monella oppimista.
En myöskään tajua tätä aasiakkaiden mukaan tapojen opettelua. Nimenomaan tuota että tämän asiakkaan kohdalla toimitaan näin ja näin.
Itse kyllä vaatisin ihan samanlaisia käyttäytymissääntöjä jokaiselta asiakkaalta. Jos ei osaa esitellä itseään/asiaansa, niin kannattaa sitten vaan jäädä kotiin ja lähettää joku kommunikaatiotaitoinen asioimaan puolestaan.
Palvelutilanteista selviää kuitenkin aika helposti muutamalla sanalla, käytäytyen silti kohteliaasti.
Tyynesti voisi todeta, että liikkeemme palvelee muitakin kuin vain yhtä asiakasta, jonka satunnaiset ostokset eivät riitä toiminnan kannattavaan pyörittämiseen.
Puoli päivää kaupan tuuletusta:
Mukava tarina, kiitos siitä.
Köyhissä ja rikkaissa on niitä, jotka eivät kuvittele olevansa maailman napa, vaan osaavat suhtautua ystävällisesti muihin ihmisiin. Sitten on ilmeisesti siinä välillä niitä “pyrkyreitä”, jotka kovasti *haluaisivat* “olla jotain” (rikkaita, kuuluisia, kaikkien tuntemia kanta-asiakkaita, mitä ikinä), ja silloin se oma itse ja oma persoona nousee maailman tärkeimmäksi asiaksi.
No, kaikki tapaukset eivät varmaankaan mahdu tuohon “pyrkyri”-kategoriaan, osa on varmasti ihan muuten vain itsekeskeisiä idiootteja.
Pupsi: Vai neuvottiin sinulle ko. asiakkaan oikea palvelutapa? Oikea palvelutapa on naamasta ulos ja tervetuloa uudelleen, jahka käyttäytymisen alkeet ovat hanskassa. Yleinen kirjasto on julkinen palvelu. Sillä ei voi olla “parempia” asiakkaita sen perusteella, heittääkö latvassa ja onko mahtavuuskuvitelmia.
Täällä pääkaupunkiseudulla tulee tosiaan töissä vastaan jos jonkinäköistä “julkkista”. Kaikilta olen tarvittaessa (yli 50 e) henkkarit pyytänyt, eikä kukaan ole vielä nostanut numeroa. Nämä “etkö sä tunne mua!”-ihmiset on aina ollut keski-iästä ylöspäin olleita kanta-asiakkaita, jotka ehkä naamalta tuntee, muttei valitettavasti 12h viikossa työtä tehdessä kuitenkaan nimeltä.
Meilläkin on töissä melko laaja (n. 70 ihmisen joukko, joka toki vaihtuu jatkuvasti pikkuhiljaa) tietyin perustein sovittu “kanta-asiakasjoukko”, joka on oikeutettu tiettyyn alennukseen kahvilassamme. Itsekin aloitelevana työntekijänä sain muutaman kerran huudot minulle täysin tuntemattomalta ihmiseltä, kun en osannut pärstän perusteella alennusta antaa.
Jonkun kerran tajusin itse kysyä asiakkaalta, onko minun naamani tuttu hänelle. Silloin yleensä tajusivat, että jos eivät itse tunnista minua, minäkään en varmaan tunnista heitä… Nykyisin linjani on se, että jollen varmasti tunnista naamaa, veloitan täyden hinnan. Oppivatpahan saamaan suunsa auki.
Tämä oli hauska. Enska kävi hakemassa korua ja päätyi palstalle luokiteltuna ‘Kävi ilmi, että kääpä on joskun 80- ja 90- luvuilla ollut ‘Karpolla on asiaa’- ohjelmassa viikottain.’.
Puhelimessa se on aina kahta hauskempaa, kun ei edes naamaa näe..
Tyyppejä on:
1) Oikeat julkkikset - eivät oo muuten koskaan mulla ainakaan vielä ottaneet “et sä tiedä kuka mä oon?!”-asennetta (heitäkin tietty on moneen junaan).
2) Wannabe-julkkikset eli tyypit jotka tyylin joskus vilahtaneet telkussa (mainos tai jopa esiintyneet yhden kauden kestäneessä sarjassa jota kukaan ei katsonut) tai ovat olleet Seiskassa jonku julkimon kainalossa. Nää tyypit hokee ko. lausetta eniten ja kuvittelee aina siitä olevan jotain hyötyä-
3) Ei-julkkikset jotka ei kai tajua, että aspassa on enemmänkin kuin yksi ihminen. Puhelun alotus “Niin, mä tässä taas moi. Kokeilin nyt sitä juttua mitä äsken käskit testata…” tai “Moi, mehän just juteltiin äsken, eikö?”. Meitä on tosiaan aika monta ihmistä, ihan eri huoneissa, toimipisteissä ja kaupungeissa.. Ja vaikka olisinkin kanssasi jutellut en valitettavasti muista sinua niiden noin sadan muun ihmisen joukosta joiden kanssa päivittäin juttelen. Anteeksi.
Aika hauska juttu: sama kaveri kävi myös minun asiakkaanani, ensimmäisessä kesätyöpaikassani 90-luvun lopulla. Silloin hänellä oli päässään lippalakki, jossa luki hänen nimensä. Nimestä huolimatta en olisi tiennyt sedän olevan “julkkis”, ellei vanhempi työkaveri olisi asiasta maininnut. Nimetty lippalakki ei muutenkaan herättänyt huomiotani mitenkään erityisesti, olihan itsellänikin ollut ala-asteella nimikoitu pipo. Ehkä lippalakkiin kannattaisikin vielä lisätä missä ohjelmissa on esiintynyt, kuinka usein ja millä vuosikymmenillä, jos kerran välttämättä haluaa tulla “tunnistetuksi”?
Tiedän tyypin:
Silloin kun Enska ärähtää niin silloin Aspa hyppää!!!
Nimensä sanominen tuntuu todellakin olevan vaikeaa. Tämän huomaa hotellin respassa.
Jos asiakas tulee tiskille ja sanoo: Minulla on huonevaraus, niin joskus jopa loukkaannutaan siitä, kun kysyn millä nimellä varaus on. En todellakaan voi tuntea jokaista edessäni seisovaa henkilöä!
Ja tätä tapahtuu yllättävän usein..
kirjastossa yllättävän usein (ainakin meillä) asiakkailla on kaikenlaisia omia kummallisuuksia miten heitä pitäisi palvella (yleensä lukea ajatuksia), ja vielä kummallisempaa on että henkilökunta kiltisti opettelee kaikki eri palvelutyylit jokaisen kohdalle….
Kirjaastojen asiakkaina on varsin paljon väkeä, jonka pakasta ei löydy kaikkia kortteja. Kirjastossa he pääsevät “pätemään” ilmaiseksi. “Asiakaslähtöisyyden” sisäistäneet esimiehen irvikuvat luonnollisesti haukkuvat henkilökunnan, jos hörhöjen erikoisuuksiin ei taivuta.