Arkistot: Maaliskuu, 2009
”En poistu ellen saa pizzaa!”
Olen töissä ravintolassa, jossa on baaripuoli ja keittiö. Pizzauuni menee automaattisesti kiinni klo 22.00, jonka jälkeen pizzoja ei ymmärrettävästi PYSTY tekemään.
Noh, eräs hieman sekavan oloinen nuorehko kaveri alkaa puolenyön aikaan olla siinä kunnossa että pyydän kohteliaasti poistumaan.
Melkein tulee tappelu, herra käyttäytyy uhkaavasti ja rähisee kun ei muka myydä enää, yms. Pääsee ovelle asti kunnes tajuaa että ”Mä en oo syöny tänään mitään, tee mulle pizza messiin!”.
Ei kuule onnistu, uuni on kylmä ja sitä ei päälle laiteta. Alkaa armoton nahistelu ja meinaa käydä päälle, mietin jo että mitä hemmettiä tuon kanssa teen. Jankutan ja jankutan että pizzaa ei VOI TEHDÄ kun uuni on kiinni, ei kylmässä uunissa paistu mikään!
Ei mene jakeluun… ”Tee se v**tun pizza! Ihan sama onko sun uunis päällä, tee se pizza tai mä en poistu täältä!”.
Lopulta monien vaiheiden jälkeen pyöräytän asiakkaalle pizzan, taittelen pizzalaatikon ja runttaan kylmän ja vetelän tonnikala-ananas-herkkusienipizzan suoraan laatikkoon paistamatta! Herra on tyytyväinen ja hoippuu pihalle, sanoo paistavansa pizzan kotona.
Olisi kiva nähdä millä ihmeellä se otti märän ja vetelän, laatikossa levinneen pizzan pois boksista ja pisti uuniin! 
T:InfraZ
Hädät nro 1, 2, 3… jne
Olemme usein työkavereiden kanssa pohtineet, kuinka tarpeellinen olisi jonkinlainen symboli, joka olemassaolollaan sovituskopin ovessa osoittaisi, että ”tämä ei sitten ole wc”. Olemme törmänneet kyseisessä paikassa kaikkeen mahdolliseen eritteeseen mikä ihmiskehosta irtoaa. Torttu nurkassa; kauniin punainen somiste liimattuna seinään, josta kauhistunut miespuolinen asiakas tuli kertomaan, että tuommoinen tuolla; mällit pyyhittyinä vaatemyttyyn, jonka erehdyin paljain käsin poimimaan lattialta; keltainen puro iloisesti solisemassa käytävällä… Puhumattakaan perinteisestä laatoituksesta… Mutta hätähän ei lue lakia!
T:”pyyhkimään!”
Photoshoppaillaan
Olen freelancerina työskentelevä naisvalokuvaaja ja sain eräänä päivänä toimeksiannon ottaa erään yrityksen henkilöstöstä ryhmäkuvan. Sovimme, että kuvaus suoritetaan yrityksen toimitiloissa ja graafinen suunnittelija tulee mukaan järjestämään henkilöt ryhmäkuvaa varten ja antamaan ohjeita kuvauspaikan ja muiden asioiden suhteen.
Kuten yleensä, menin paikalle puoli tuntia etukäteen asentaakseni valaisukaluston ja etsiäkseni sopivaa kuvauspaikkaa. Tila oli varsin pieni suuren henkilömäärän kuvaamiseen, mutta laskin, että selkä seinää vasten kuvaamalla saan koko porukan mahtumaan samaan kuvaan. Laittelin kaikessa rauhassa valoja, jotka suuntasin heijastamaan katon ja valkoisten seinien kautta antamaan pehmeää yleisvaloa. Kokemukseni pohjalta tiesin, että kuvattavani tulisivat kuvaukseen normaalissa työasussaan, ilman meikkiä ja tilaa muunlaiseen valaisuun ei yksinkertaisesti ollut. Epäsuoralla valaisulla minun ei myöskään tarvitsisi olla huolissani mahdollisesta kasvojen ylivalottumisesta, joka johtuu meikkaamattomien ihojen kiiltelystä.
Graafinen suunnittelija tuli jossain vaiheessa paikalle ja vaikka kuinka häneltä utelin mahdollisia ohjeita paikan tai muiden asioiden suhteen, oli vastauksena vain: ”kyllä sinä varmasti tiedät”, ja kaunis hymy päälle.
Työporukka — joukko lakimiehiä molempien sukupuolten edustamana — saapui lopulta paikalle. Kuten tavallista, ensimmäiseksi esitettiin kysymys: ”Kuinkahan kauan kuvaukseen menee aikaa? Kun on niin kiire”. Sitten kuvattava lauma kiihdytti mielikuvitustaan mahdollisista photoshop-manipulaatioista, kuten vihreistä hiuksista ja muusta mielikuvituksellisesta, jota aivan varmasti olin ajatellut tehdä juuri heidän kuvaansa. Pidin pääni kylmänä ja yritin keskittyä työhöni. Kyselin vaivihkaa graafiselta suunnittelijalta vielä viimeiset ohjeet henkilöiden asetteluun, mutta — kuten aiemminkin — vastaus oli: ”kyllä sinä osaat”, ja hymy päälle.
Kuvat otettiin 10 minuutissa. Koko kuvauksen ajan erään työntekijän vauva istui rattaissa samassa huoneessa ja poti eroahdistusta äidistään varsin kovaäänisesti itkien. Minä tein kaikkeni, jotta saisin koko porukan hymyilemään edes pikkuisen, ilman mainittavaa menestystä. Kaikki vaikuttivat tyytyväisiltä, kun kuvaus sujui nopeasti.
Toimitin valitsemani kuvat asiakkaalle laskun kera. Parin päivän päästä tuli puhelinsoitto, jossa asiakkaan edustaja totesi, että he haluaisivat nähdä kaikki originaalikuvat. Kerroin, että se on mahdollista, mutta halusin kuitenkin tietää, miksi.
Asiakas: ”Kun me ei nyt olla oikein tyytyväisiä näihin kuviin. Näissä on niin hirveitä teknisiä ongelmia, ettei näitä voi käyttää meidän vuosikertomuksessa. Me haluaisimme nähdä, voisimmeko me itse tehdä niille kenties jotain photoshoppaamalla.” (lakimieskoulutukseenhan kuuluu toki Photoshopin perusteellinen opastus ja painokelpoisten kuvatiedostojen tuottaminen digitaalisesti)
Minä: ”Minkälaisia teknisiä ongelmia teillä on niiden kuvien suhteen? Olen käynyt ne kyllä läpi ja tiedän, että ne ovat oikein valotettuja ja painokelpoisella resoluutiolla tehtyjä kuvia.”
A: ”Mutta kun näissä kuvissa juuri kukaan ei hymyile ja monella miehellä on puvun takki auki!”
M: ”Anteeksi, nyt en voi valitettavasti tässä asiassa auttaa enempää. Kuvaustilanteessa olisi toivottavaa tehdä kuvaajalle selväksi yhtiön toivomukset vaatetuksen suhteen ja kertoa se toki kuvattaville myös etukäteen. Olen pahoillani, jos en tiennyt etukäteen tällaisesta direktiivistä, sillä käytännöt vaihtelevat niin kovasti eri yhtiöiden välillä. Kuvasin juuri edellisellä viikolla erään suuren yhtiön toimitusjohtajan vuosikertomusta varten paitahihasillaan ilman solmiota rennosti seinään nojaillen.”
A: ”Mutta kun me nyt haluttaisiin nähdä kaikki originaalit ja itse arvioida voiko näille tehdä jotain photoshopilla. Muuten nämä kuvat täytyy kyllä tulla ottamaan uusiksi.”
Minä: ”Se sopii. Laitan teille originaalit tulemaan. Jos olette sitä mieltä, että edes te ette saa photoshopilla jälkikäteen ihmisten takkeja napitettua ja hymyjä naamalle, niin sovitaan, että voitte laittaa laskuni suoraan paperikoriin. Valitettavasti minun taitoni valokuvaajana eivät siihen riitä. Uusintakuvauksen suhteen neuvon ottamaan yhteyttä johonkin taitavampaan valokuvaajaan.”
Kuvat menivät asiakkaalle ja laskua ei koskaan maksettu. Onneksi tällä alalla voi valita myös asiakkaansa.
T:fotari
Maailman napa keksii parhaat ideat
Olin töissä lounasravintolassa, jossa kävi noin 800 asiakasta päivittäin, läheisistä toimistoista. Suurin osa asiakkaista olivat alalla, jolla pitää olla fiksu, mutta maalaisjärki puuttui KAIKILTA… Esimerkkinä; pukumies tulee kassalle maksamaan kello 12 ja valittaa närkästyneenä: ”Ettekö voisi tehdä jotain sille että kaikki ei tulisi syömään samaan aikaan?”. Olisi tietenkin tehnyt mieli vastata että te herra voitte tulla huomenna eri aikaan, mutta sellainenhan ei kuulu hyvään asiakaspalveluun.
Eräs asiakas ehdotti kerran että laittaisimme ravintolan kiinni siinä vaiheessa kun ihmisiä on paljon… Joo, SIITÄHÄN ei tulisi valituksia!
T:hehe
Eräs muumi tahtoo ranskalaiset heti
Olin edellisenä kesänä töissä Muumimaailman hampurilaispuljussa. Työ oli suht kiireistä, mutta harvemmin siellä joutui tappomeiningillä töitä paiskimaan.
Olin juuri saanut pohjakassan laskettua ja olin avaamassa turvaverkkoa kassan ja terassin välissä (ei sisätiloja asiakkaille) kun puoliksi avatun verkon alta tunkeutuu käsi. Avasin verkon kokonaan ja katsoin lievän hämmennyksen vallassa edessäni seisovaa miestä.
Asiakas: ”Puhutko ruotsia?”
Minä: ”Olen pahoillani mutta en sujuvasti, voitko puhua englantia?” (mies antoi olettaa ettei puhu suomea)
A: ”Kyllä.”
M: ”Mitä teille saisi olla?”
A: ”Yhdet ranskalaiset, kiitos.”
M: ”Se tekisi sitten 3,50 €, kiitos.”
A: ”Kai teillä käy kruunut?”
M: ”Sori, ei käy. Ainoastaan eurot.”
A: ”No onko täällä automaattia sitten jossain?”
M: ”Taitaapi tuolta mantereen puolelta löytyä.” (Muumimaailma sijaitsee Kailon saaressa Naantalin alueella)
A: ”No en aio sinne lähteä. Käykö teillä kortti?”
M: ”Kyllä käy. Se olisi sitten 3,50 €.”
Asiakas ojentaa visansa, laskutan häntä ja totean että ranskalaiset tulee vajaan minuutin päästä rasvakeittimestä.
A (suomeksi): ”Mitä h*lvettiä? Ette te oo valmiita vielä? Ette sitten olisi ***tana avannu koko puljua. Mä tahdon rahat takaisin.”
Siinä vaiheessa olin saanut jo tarpeeksi tästä kaverista, joten soitin ATK-tuelle sen sijaan, että olisin antanut käteistä. ATK:n tukihenkilö taisi ymmärtää yskän joten tuohon prosessiin kuluikin sitten n.50 min. Kun viimein ojensin asiakkaalle varmistuskuitin, oli viereiseltä kassalta myyty ainakin 15 ranskalaiset.
T:Vanlord
”En tule tänne enää koskaan” -syndrooma
Kuinka on mahdollista, että tämänkaltaisia ihmisiä löytyy?
Asiakas ryntää jonon väärästä päästä kassalleni, työntää 5e setelin eteeni ja komentaa antamaan kolikoita parkkimittaria varten. Myymälämme pihalla ei todellakaan ole parkkimittaria, ties mistä keksinyt jutun. Kassalla lukee selvästi ”EMME VAIHDA RAHAA” ja totean, että valitettavasti en voi vaihtaa rahaa. Aikansa asiakas vonkaa ja toteaa: ”Jahas, no se oli sitten VIIMEINEN kerta kun tänne tulen!”.
Mikä huvittavinta, samainen henkilö seuraavana päivänä eksyy kassalleni.
Ei näin…
T:blargh
Aasien iskuyritys
Työskentelin jokin aika sitten vielä marketin kassalla. Olen parikymppinen naispuolinen henkilö. Eräänä päivänä kassalleni eksyi pari keski-ikäistä, lievästi viinalle käryävää miestä. Heti kassalle tullessaan toinen mies aloitti varmat iskuyrityksensä; hän tökkäsi toista miestä olalle ja sanoi tälle: ”Oi katos nyt Pena kun on ihana neitokainen tuossa kassatiskillä”. Samalla aasi latoi kamojaan hihnalle ja vilkuili ällöttävästi hymyillen. ”On tosiaan nätti tyttö. Eihän se pahastu jos me vähän sen ulkonäköä kehutaan”. Vetelin vain tyynesti tavaroita skannerin läpi. Vedettyäni kaikki, ilmoitin miehelle loppusumman. ”Joo kuule, odotahan vaan niin setä antaa täältä kaunokaiselle rahaa”. Teki mieli työntää sormet kurkkuun ja laatata hihnalle.
Miesten takana seisoi suurinpiirten näiden aasiherrojen ikäinen rouva, joka oli nähnyt koko episodin. Aasi jatkoi iskemistäni: ”No? Mitäs neiti meinaa työpäivän jälkeen? Vientiä varmasti on. Niin kaunis kun on. Kelpaisiko neidille tällainen adonis?”. Mietin jotain todella nasevaa vastausta tälle herralle. Valitettavasti en keksinyt mitään, mutta takana oleva rouva teki sen puolestani: ”Ei sitä viitsi tuollaisille urpoille vastata edes. Olette kuulkaa tämän neidin silmissä varmasti melkoisia muumioita, kun minullekin olette ikäloppuja”.
Teki mieli antaa rouvalle kunnon aplodit. Herra aasi meni hetkessä hiljaiseksi ja meni kiltisti pakkaamaan kamojaan. Tuhannet kiitokset vaan sille rouvalle, joka sai suunsa auki. Olisinpa itse tajunnut tehdä saman.
T:Sonja
Bussimatkustaja haluaa tehdä valituksen
Muutama vuosi sitten ajoin bussia osa-aikaisena Helsingissä. Eräänä aamuna Malminkartanossa pysäkiltä tuli kaksi naista, suomalainen ja aasialainen. Keski-ikäinen suomalaismuija rynni sisään ja tönäisi ensimmäisenä olevan aasialaisen pois tieltään, lässytti kännykkäänsä ja meni maksamatta/leimaamatta sisälle. Aasialainen nainen hymyili kuitenkin ystävällisesti ja pyysi englanniksi, voisinko neuvoa hänet pois oikealla pysäkillä, koska hän ei ollut varma siitä, missä Kuusitie on.
Lupasin kertoa hänelle, ja sitten aloin etsiä katseellani sitä suomalaista naisjunttia. Kohta selkäni takaa kuului naisen ärähdys, että ”Mitä sä siinä venaat? Kyllä mulla lippu on…”. Lisäsipä vielä, että kyllä muutkin kuljettajat tekevät niin ja näin ja päläpäläpälä… No kuljettajan ominaisuudessa odotin pari minuuttia sitä lipun etsimistä ja kuuntelin samalla mäkätystä ja uhkailua. Lopulta naisen lippu löytyi, mutta sitten hän alkoi vaatia nimeäni, koska hän aikoi tehdä minusta valituksen, jne.
Totesi koulutukseni pohjalta, että yksityishenkilönä en ole velvollinen antamaan henkilötietojani toiselle yksityishenkilölle ja että ko. naisen olisi parempi ottaa tavaksi muitten tavoin pitää matkalippu valmiina bussin tullessa eikä keskittyä matkapuhelimeen. Se mikä on pienille koululaisille ja vammaisille helppoa, on joillekin naisihmisille ylivoimaisen vaikeaa. Pahimmillaan tällaiset törpöt matkustajat viivyttävät muiden matkustajien matkatekoa.
===============================
Helsingin paikallisliikenteessä kertalippua ostettaessa on hyvä muistaa, että 20 euron seteli on isoin minkä kuljettaja ottaa vastaa. Tämä perustuu viralliseen ohjeistukseen sekä siihen, että pysäkillä seisominen jää mahdollisimman lyhyeksi kireiden aikataulujen painaessa päälle.
Näyttelijäntiellä bussiin tuli keski-ikäinen nainen, joka kirjaimellisesti löi viidenkympin setelin rahastustiskiin. Tiedusteltuani pienempää rahaa, sain silmilleni halveksivan katseen yhtä halveksivaan sävyyn: ”Ei oo”. Koska oli ruuhka-aika ja Näyttelijäntie on sillä kohtaa korokkeella varustettu estäen ohittamisen, näin peilistä miten autoletka takanani kasvoi. Sanoin naiselle, että hän voi rikkoa rahansa läheisissä kaupoissa tai kioskeissa, mutta bussissa se ei onnistu. Nainen otti setelinsä ja sanoi menevänsä pummilla. Kielsin tämän ja kehoitin häntä poistumaan bussista (kuljettajilla on oikeus poistaa häiriötä aiheuttava matkustaja, olipa tämä humalassa tahi ei).
Nainen veti lopullisen jarrun päälle ja alkoi soittaa suutaan: ”Tää on törkeetä ja mä teen valituksen…”. Nyt loppui minultakin asiakaspalvelun hätävara ja otin järjestyksenvalvojan oikeudet esille – tosin epätavalliset sellaiset. Kuulutin bussin matkustajille, että nyt pidetään äänestys: kaikki jotka haluavat, että hankala naisihminen poistetaan bussista, nostakoon kätensä ylös. Ja niitähän nousi yli kaksi kolmannesta. Ja akka ulos pysäkille keskisormea näyttämään. Meillä muilla matka jatkui ja liikennesumppukin pääsi purkautumaan.
T:Keikkakuski
