Prinsessa ei ymmärrä ruuhkaa

Edellisellä kerralla kun Metallica oli Suomessa keikalla, olin sitten töissä eräässä Helsingin keskustan ravintolassa. Jos voin tarpeeksi korostaa, niin kyseinen ravintola on todella keskeisellä paikalla ja suhteellisen suosittu normipäivinäkin.

Ne teistä, jotka satuitte liikkumaan ulkona silloin, tiedätte varmasti mitä tarkoitan kun sanon että keskusta oli tukossa..! Esimerkkinä automaattijonot, jotka saattoivat olla jopa puolen tunnin mittaisia.

Noh, tuossa ravintolassa jossa työskentelin, on kaksi kerrosta, joista toisessa on viikonloppuisin kolme ihmistä töissä ja toisessa yksi. Satuinpahan olemaan tuo yksinäinen.

Koko ravintola oli täynnä, portsarimme seisotti jonoa oven ulkopuolella, osa ihmisitä söi seisten kun eivät mahtuneet istumaan. Päivä sujui aika ongelmitta, kaikki olivat hyvällä tuulella, eikä siinä voinut muuta kuin nauraa sille järkyttävälle kaaokselle.

Kunnes: Neiti Maailman Prinsessa astui sisään.

Olin siis yksin toisessa kerroksessa töissä, josta jouduin välillä juoksemaan toiseen kerrokseen hakemaan keittiöstä ruokaa. Yritin parhaani mukaan auttaa myös toisen kerroksen blokkauksessa, mikä oli virhe, sillä osuin juuri Neidin pöytään.

Asiakas: ”Hei saanko mä kysyä yhtä juttua?”
*vilkaisen ahdistuneena ympärilleni josko joku kyseisen kerroksen tarjoilijoista olisi lähettyvillä, eipä tietty*
Minä: ”Joo, totta kai.”
A: ”Miten on mahdollista että me jouduttiin odottamaan meidän pastoja melkein tunti?”
M: *ihmettelen voitko Neiti olla tosissaan* ”Niin no jos ympärilleen katsoo niin paikka on ihan tosi täynnä nytten ku on se keikka tänään.”
A: ”Ei me olla menossa sinne keikalle, me tultiin vaan syömään.”
M: ”Niin se on harmi että joutuu viattomat ihmiset kärsimään, mutta en valitettavasti pysty tilannetta muuttamaan.”
A: ”Mutta kun me odotettiin tunti ja täällä tulee yleensä nopeesti ruoka.”
M: ”Ymmärrän että harmittaa, mutta ikävä kyllä tällainen on tilanne tänään.”
A: ”Miksi kesti niin hirveän kauan?”
M: *kukamitä?!* ”…Niin kun on se keikka ja täällä on niin paljon ihmisiä…”
A: ”Mun mielestä se on väärin että mekin joudutaan odottamaan ku me vaan lähettiin syömään.”
M: *tajuan vähitellen Saatanan koettelevan minua* ”Niin ehkä olisi kannattanut miettiä joku toinen paikka kun ollaan niin keskustassa. Tai kääntyä pois kun joutui jonottamaan.”

Koko tämän keskustelun ajan omat asiakkaani odottivat alakerrassa ruokiaan ja näillä ihmisillä oli oikeasti kiire sinne keikalle. Ja Neiti kyllä arvasi tämän, sillä joka kerta kun vilkaisin hermostuneesti ympärilleni, Neidin hymy vain kasvoi.

A: ”Niin joo. No mulla olis vielä toinenkin juttu.”
M: ”Juu kerrohan pois vaan.”
A: ”No kun mä kokeilin tätä pastaa mitä en oo ennen syönyt ja tää on mun mielestä pahaa.”
M: ??!#”?&!#?
A: ”Joo tää on ihan hirveen makusta, ku en tykkää tosta aurajuustosta oikein.”
M: ”Nii.. Mä oon ihan hirmu pahoillani että tuli valittua väärin tällä kerralla.” *hymyilee harmittelevasti ja yrittää kovasti poistua paikan päältä*
A: ”Mut siis kun tää on mun mielestä pahaa.”
M: ”Niin… Ja mä olen siitä TODELLA PAHOILLANI.”
A: ”Etkö sä tee mitään?!”
M: ”Anteeksi nyt vain, mutta mitäköhän mä tekisin sille että et tykkää siitä?”
A: ”No kai mä saan ees mun rahat takas tai jonku muun annoksen?”
M: ”No ikävä kyllä niin ei voi tehdä.”
A: ”Miten niin ei voi, mä oon käyny täällä usein ja aina on ollu hyvää ja tullu nopeesti. Täällä on nyt joku vikana tänään!”
M: ”Niin kun on hirveesti ihmisiä niin sen takia kesti. Ja ikävä juttu ettei maistu.”
A: ”Miks sä et sitten tee asialle mitään?!”
M: ”MITÄHÄN MÄ VOIsin…” *antaa olla*

Tässä vaiheessa pääni hajosi, sanoin että pyydän jonkun muun paikalle selvittämään tätä juttua ja poistuin paikalta. Tietysti ‘unohdin’ mainita hänen ongelmastaan ja lähdin takaisin omien mukavien asiakkaitteni luokse, jotka olivat ajan kulukseen ruvenneet vetämään ”Unforgiven 2″:ta yhteislauluna.

Ei tarina tähän loppunut, ilta jatkui ja tuntia myöhemmin Neiti pölähtää kerrokseeni.
A: ”Moi, sä varmaan muistat ku me juteltiin äsken.”
M: ”Tokihan.”
A: ”Hyvä. Halusin vaan että tiiät ettet oo enää ainut joka siitä tietää.”
M: ”Jaahas..?”
A: ”Joo, mä kerroin sun esimiehelle. Kannattaa varmaan ruveta ettiin uutta työpaikkaa. Moikka.” *pirullista naurua*
M: *lähempänä naurua kuin koskaan* ”Okei, moikka.”

Varmaankin voitte kuvitella, mitkä naurut saimme tästä tapauksesta, kun sitten yöllä istuimme toisessa kuppilassa parilla…

T:maikki

Hampurilainen etsii ostajaa

Näitä lueskellessa tuli tuossa muutama vuosi sitten tapahtunut aasiakkaan kohtaaminen itsellenikin mieleen. Olin siis silloin vielä nuorena ja tietämättömänän töissä McDonald’silla ja siellähän hankalia tapauksia riitti, mutta tämä oli kyllä mieleenpainuvin.

Ravintolamme on kauppakeskuksen sisätiloissa ja siksi kiireisintä aikaa on iltapäivä neljästä kuuteen. Noihin aikoihin eräs hieman vanhemmanpuoleinen miesasiakas tulee kassalleni jonotettuaan muutamia minuutteja ja tilaa ateriansa. Kyseessä oli eräs silloisista erikoisaterioista joita myytiin erittäin paljon. Juuri sillä hetkellä en voinut asiakkaalle antaa hampurilaista, joten lupasin tuoda se pöytään.

Kului n. minuutti ja lähdin tyytyväisenä hampurilaisen kanssa etsimään miestä ja kun vihdoin löysin hänet kysyin puuttuuko häneltä jotain. Mies vilkaisi minuun ja sanoi että hänellä on kaikki, kiitos vaan. Hieman hölmistyneenä yritin vielä, että eikös teiltä puuttunut tämä ja tämä hampurilainen ja asiakas totesi ettei häneltä mitään puutu. Lähdin siitä sitten etsimään oikeaa hampurilaisen omistajaa, koska luulin erehtyneeni henkilöstä. Kävin kaikki ravintolan asiakkaat läpi ja vielä muutaman kerran varmistamassa mieheltä, mutta keneltäkään ei puuttunut kyseistä hampurilaista.

Menin takaisin tiskin taakse ja koska asiakkaita ei juuri sillä hetkellä ollut havaittavissa aloin puhdistamaan tiskiä ja kyselemään olisiko joku työkavereistani kenties vienyt purilaisen ostajalleen. Kukaan ei ollut vienyt kyseistä hampurilaista. Ajattelin antaa asian olla ja jatkoin tyytyväisenä töitäni. Noin 5 minuutin kuluttua aikaisemmin ahdistelemani mieshenkilö saapuu raivosta punaisena tiskin eteen tarjottimensa kanssa ja käymme läpi seuraavan keskustelun:

A: ”Hei tyttö, katsos vähän tätä tarjotinta ja kerro mitä tästä puuttuu!”

M: ”En valitettavasti voi mistään tietää mitä olette tilanneet mutta noista muutamista ranskalaisista ja puolimukillisesta limua voisin olettaa, että olette ostaneet aterian, jolloin siitä puuttuisi hampurilainen.”

A: ”NIMENOMAAN! Eli missäs se mun purilainen viipyy, senkin v-pää?!”

M: ”Mielestäni kävin teiltä jo kysymässä useaankin otteeseen että puuttuuko teiltä jotain ja joka kerta vastasitte, että ei.”

A: ”Kuules narttu! Minä olen puoli tuntia istunut ja odottanut sitä perkeleen hampurilaista ja sä et viitsi edes sen verran hoitaa töitäsi, että toisit sen pöytään, että voisin syödä!”

(Tässä vaiheessa tarkistan koneelta kauanko tilaus on siellä ollut kun siellä näkyy sellainen hieno kello joka näyttää että hieman yli 7 minuuttia eikä lähelläkään puolta tuntia.)

M: ”Täältä koneelta näkyy tämä teidän tilauksenne ja aikaa on mennyt vasta seitsemän minuuttia. Minulla on nyt kyllä tuossa useampikin tilaamanne hampurilainen valmiina, että voin tuosta teille yhden antaa.”

A: ”Kuule, minä sulle potkut hankin kun tuollainen asiakaspalvelumeininki täällä on. Ei tollasia huo*anpenikoita pitäisi sinne päästää ollenkaan!”

Mies huutaa, haukkuu ja kiroilee siinä vielä sydämensä pohjasta ja lopulta läimäyttää tarjottimen niin että ketsupit, ranskalaiset, suolat, pippurit ja limut leviävät naamalleni ja työvaatteilleni. Hän jää vielä hetkeksi katsomaan, joko saisi minut raivostumaan, mutta otan paperia, pyyhin hieman kasvojani ja sanon hymy kasvoillani:

”Kiitos palautteestanne ja tervetuloa uudelleen!”

Mies lähtee raivoissaan ulos ravintolasta mutisten edelleen potkujen hankkimisesta kun muut asiakkaat seuraavat (osa huvittuneena, osa järkyttyneenä) sivusta.

T:Aasiakaspalvelija