Hymyilenkö vai en
Olen työskennellyt useita vuosia eri ketjujen kassoilla. Tämä on jäänyt mieleen:
Palvelen asiakkaan normaalisti. Asiakas tokaisee ”mitä varten olet noin iloinen, nauratko minulle?”. Vastaan hämilläni että en toki, olen vain hyvällä tuulella…
Seuraavan asiakkaan kohdalla olen mietteliäs että mitä äsken tapahtui, ja tämä asiakas tokaisee ”oletpa vakava, kuin joku robotti!”.
Mitäpä siihen enää lisäämään, väärin menee joka tapauksessa…
Valitettavan totta. Nämä ns. ”double bind”- tilanteet (kaikki vaihtoehdot ovat dilemma-luonteisia) ärsyttävät yli kaiken.
Kaikista pahimpia ovat vaihdevuosista kärsivät, kärttyisät keski-ikäiset, elämäänsä tyytymättömät ärisijät jotka purkavat eksistentiaalista turhautumistaan kassoilla päivystäviin opiskelijoihin. Muistan nuoruudestani, kuinka säännönmukaisesti yksikin tantta nosti tavanomaisesti hirveän äläkän lähimarketissa jokaisesta pienimmästäkin asiasta, haukkuen nuoret naismyyjät (suurin osa juurikin korkeakoulu-opiskelijoita), huoritellen [sic] ja äyskien nenänvarttaan pitkin. Eikä kyseessä ole mikään alemmasta sosioekonomisesta asemasta oleva henkilö, pukeutumisesta ja muusta päätellen. Kyseinen hullu asui kaiken lisäksi samassa korttelissa kuin minä, ja korttelin taaperotkin saivat osansa ko. hullun verbaalisesta raipasta.
Sama henkilö oli juuri kuten tässä postauksessa: jos tervehtii hymyillen niin tulkitsee ivailuksi, jos erehtyy olemaan tervehtimättä niin alkaa suu vaahdossa raivoamaan kuinka ollaan epäkohteliaita juuri häntä kohtaan etc. Niin tai näin, hänelle oli aina kaikki väärin päin.
On tullut koettua näitä tilanteita. Kerran vanhempi mies tuli ovesta sisään ja tokaisi, ”Ensimmäisenä saisi olla kaunis hymy!”. Ei kukko käskien laula eikä minusta tuntunut yhtään mukavalta alkaa siinä hänelle pyynnöstä poseeraamaan. Niinpä joten kuten väänsin jonkun hymyn tapaisen, niin siihen mies sanoi, ”No, olipa väkinäinen hymy!” Sitten paikalle tuli tästä autuaan tietämätön työkaverini ja häneltä ilmeisesti riittävän leveän hymyn saatuaan mies voiton riemuisena katsoi minuun ja tokaisi, ”No niin, tässä oli kunnon hymy!” Tilanne tuntui alentavalta, ikään kuin kassalle voisi tulla vain hymyjä arvostelemaan. Yäk. Vieläkin ällöttää. Ja tämänkö jälkeen olisi häntä pitänyt innolla vielä palvella?