Karavaanari on kaikkien kaveri

Olin pari vuotta takaperin kesätöissä erään koillisranskalaisen kaupungin laitamilla sijaitsevalla leirintäalueella. Työnkuvana oli lähinnä respassa istuskelu ja siis majoittumaan tulevien sisään- / uloskirjaus. Leirintäalue sijaitsee pohjoisesta etelään kulkevan moottoritien varrella, eli pääosa asiakkaista oli menossa etelään (tai palaamassa sieltä), ja suunnilleen 70% kävijöistä oli hollantilaisia, perässä seurasivat ranskalaiset ja saksalaiset.

Jos muutama erikoistapaus jäikin mieleen, eniten ihmetyttivät ne jatkuvasti toistuvat kuviot, jotka tuntuivat olevan kansallisuusriippuvaisia…

1) Kaikki puhuvat saksaa. Ranskassakin. Ainakin saksalaisten mielestä. Kaikki muut ulkomaalaiset vieraat kysyivät paikalle tullessaan, millä kielellä asia hoituisi: kokeillaanko englantia, huonoa ranskaa vai viittomakieltä. Saksalainen aloitti sujuvasti saksaksi, ja oli melkein loukkaantunut, kun kävi ilmi, että minä en muutamaa kohteliaisuutta ja numeroita enempää kieltä hallitse…

2) Respassa myytiin myös aamuisin leipää, joka tuotiin läheisestä leipomosta, illalla tehtyjen tilausten mukaan. Kun aasiakas varasi leivän, ilmoitin että ne ovat aamulla myynnissä seitsemästä alkaen: tämän kykenin sanomaan myös saksaksi ja hollanniksi. Silti saksalainen harrasti seuraavana aamuna varttia vailla seitsemän limboa oven edessä olevan puoliksi suljetun metalliverhon ali. Ja sissus niitä aamuja, joina leipomon auto vahingossa kaartoikin respan eteen vasta viittä yli seitsemän… Ehti aamukahvi kylmetä.

3) Maksukortti on hankala asia. Onhan siinä tietysti opettelemista ja ihmettelemistä kun vaihtaa maata ja systeemiä toiseen, mutta silti jaksoin kummastella, miten ”ammatikseen matkustaville” ihmisille vähän erilainen systeemi oli ylitsepääsemätön. Meidän maksukorttilaitteemme oli sellainen, että se hyväksyi sirulliset kortit ainoastaan tunnusnumeron kanssa, ja magneettinauhaiset (ei-sirulliset) allekirjoitusta pyytäen. Melko moneen kertaan sain selittää, että ”Ei, minä EN voi hyväksyä tätä korttia ilman tunnuslukua. Ensinnäkään minä en SAA tehdä sitä, ja toisekseen, se laite ei HUOLI sitä korttia…”.

Minä kun olen aina luullut, että oman maksukortin tunnusluvun tunteminen olisi itsestäänselvyys, mutta ilmeisesti ei (ja noissa tilanteissa kyse tosiaan oli henkilön omasta kortista).

4) Ilma on aina väärä. Jos sataa, sataa liikaa. Jos paistaa, paistaa liikaa. Siihen nähden paikka on aina huono, liian auringossa tai liian varjossa, liian kivinen tai liikaa ruohoa.

Selitin kahdella ja puolella kielellä, että ”Tuossa on teidän paikka”. Piste. Jos aasiakas rupesi kitisemään, että saako sitä vaihtaa, jos syy X, niin ohjeistin, jotta ”Vain tällä ja tällä alueella, ja tulette ilmoittamaan minulle uuden numeron”. Aina oli kuitenkin joku sankari vaihtanut paikkaa ilmoittamatta, ja sitten seuraava tulee sanomaan, että ”Kun mun paikalla on jo joku…”, ja sitten selvitetään että kuka ja missä… Huoh.

Lempparini oli kuitenkin se (ranskalais)mies, joka hellekauden aikaan tulee kysymään, onko meillä uima-allasta. Pahoittelen, että ei, ehkä joskus tulevaisuudessa. Vastauksena on: ”MMITÄ??! Ei uima-allasta! Missä minun lapseni sitten vilvoittelevat??”.

Siinä teki mieli sanoa, että enpäs tiedä kun eivät ole minun lapsiani, mitäs jos mösjöö ottaisi sangon ja kaataisi sillä vettä kakaroidensa päälle…