Lentokentällä

Lentokentällä sitä törmäsi kaikennäköisiin tapauksiin, useimmiten ihan mukaviin, mutta poikkeuksiakin kuitenkin löytyi:

– Jonon ohi kiilaavat (’Ai mitäh’, sitten ihmetellään, kun on kurvattu parhaillaan sen yli 50 asiakkaan ohi, ’Mikä jono? Pitääks mun jonottaa, etkö sä nyt vaan voi ottaa mua tästä?’, mikä johtaa siihen, että osoittaessani jonon päätä ko. henkilö parhaillaan sadattelee haukkuen koko yhtiön pystyyn, ja toki siellä jonossakin mulkoillaan, mikä kestää, ja tuijotellaan vihaisena, kun edellä mainittu tapaus melkein näytti pääsevän ohi.

– Kärsimättömät matkustajat. Vaikka näiden lennon lähtöön olisi reilusti aikaa, sitä pinnaa vain jostain syystä ei ole. Ensin tullaan tiskille tai luokse ihan hätäisinä, ei sitten malteta kuunnella mitään, ja lopulta ei edes vaivauduta kuuntelemaankaan, vaan pyyhkäistään kertaheitolla ohi eteenpäin (ja useimmiten väärään paikkaan, mistä seuraa toki lisää valitusta, ’kukaan ei kertonut’/’olisit voinut heti sanoa’/’ei täällä kuunnella asiakasta yhtään’ jne. Olisinhan mä neuvonut ja neuvoinkin, jos matkustaja olisi itse malttanut kuunnella. Sen sijaan, että ehdin edes lopettaa lauseeni, herra tai rouva X on jo kääntänyt selkänsä ja pahahan sinne 10 m päähän on enää huudella ohjeita. Kohta sitä sitten tullaan tukka putkella raivoamaan, vaikka todellisuudessa kaikki mitä olisi vaadittu, olisi ollut asiakkaalta 10 sekuntia enemmän keskittymistä alussa.

– Kärsimättömät matkustajat business-luokassa. Tämä pätee kyllä kaikkiin: siis ihanko tosiaan yllättää, että siellä kentällä on muitakin? Ettei ole itse ainoa tyyppi lähdössä jonnekin, vaan toki johonkin saattaa olla sitä jonoa.. Ihan arkipäivää on, että jo se yksikin muu tyyppi jonossa edellä aiheuttaa sietämätöntä silmienpyörittelyä – ja samaan aikaan se turistiluokan jono on about 1000 kertaa busineksen ”jonoa” pidempi. Jotain suhteellisuudentajua? Suurin osa business-matkustajista on onneksi erittäin asiallisia ja ihania, mutta se toinen osa tuntuu todellakin toisinaan pitävän aspoja sylkykuppeinaan. Siinä sitä sitten ihmetellään, miksei sillä parhaimmallakaan tasokortilla saa ottaa lukemattomia määriä matkatavaroita mukaan ja tuskaillaan jos turvatarkastuksen fast line -jonossa on jopa 5 muuta ihmistä. Se siitä nopeasta linjasta, kun samaan aikaan se normaalilinja taas pullistee ääriä myöten täynnä ruuhkassa, jepjep.

– Mitäänsanomattomat tuppisuut.
Minä: ”Hyvää huomenta!”
Asiakas: *Nostaa laukun hihnalle ja mitään sanomatta jää paikalleen.
Minä: ”Minne päin matka?” yritän viritellä keskustelua ja samalla selvittää, mihin päin tyyppi tosiaan olisi menossa.
Asiakas: ”No Amerikkaan.”
Jep, sehän lukeekin otsassa, olen siis järjettömän pahoillani, että rohkenin edes kysyä, koska äänensävy lähinnä vastasi pikaista toivotusta helvettiin. Niin, ja eihän noita meidän kohteita Amerikkaankaan, jos Yhdysvaltoja sillä meinattiin, ole kuin 35, että helpompi varmaan olisi ollut suorilta tatuoida se ’Houston’ otsaan, jos puhuminen tuottaa niin kovin hankaluuksia.
Minä: ”Saisinko vielä passin? Oliko teillä jo etukäteen tulostettuna boarding pass?”
Siinä sitä sitten kaivellaan se passi jostain laukun pohjalta eikä loppuaikanakaan vaivauduta pukahtamaan mitään, ei sanan sanaa koko tilanteen aikana. Ärsyttävintä ehkä on antaa lentolippu käteen eikä siinäkään vaiheessa edes kiitosta voi sanoa. Toivotan hyvää matkaa ja yritän ystävällisiä sanoja, mutta turhaan. Lievästi sanottuna typerä olo kun on pitänyt monologia koko sen hurhan kaksiminuuttisen.
Sanat: minä 35, asiakas 2.

– Matkalaukun häviämisestä ’vitsiä’ heittävät matkustajat. Varsin hulvatonta kuulla se sama vanha ”mihinhän se meidän laukku nyt oikein päätyy hehehehehhehejejhe” 10 krt päivässä. Ikävää toki on, jos laukku on joskus kadonnut, mutta se ikivihreä laukunkatoamiskestomurjaisu ei enää oikein jaksa aspana naurattaa. Kilpailee samassa sarjassa ”Jokohan me kohta itsekin joudutaan lentää” -mutinoiden kanssa lähtöselvitysautomaattien yms. automatisoinnin tultua alalle.

– Liian painavat laukut. Kyllä, joskus muinoin ehkä oli käytäntönä että laukku sai painaa 50 kg, jos siinä oli kolmen ihmisen tavarat, mutta nykyään käytäntö kun on se, että jos kiloraja per laukku on esim. 18, silloin se on. Turha vikistä, miten Las Palmasissa vuonna -87 annettiin mennä läpi 42 kilosella kapsäkillä, ja toki se tekee meistä sydämettömiä julmureita, että enää sama homma ei pelitä. ’No laita siihen se semmonen heavy-lappunen’, mulle ehdotetaan, mutta sori vaan, ei ihan tota 40kg ylipainoa teiltä millään paperilappusella kuitata. Tai menkääpä huviksenne itse kokeilemaan, miltä tuntuisi nostella niitä tonnikeijukaisia koneisiin, jos olisitte lastaamassa laukkuja kontteihin tai koneisiin. Tämä argumentti, ystävällisemmin muotoiltuna tottakai, ei yleensä juurikaan auta. ”Kyllä meillä nyt pitää olla ruokaa mukana!!” eräs nainen kerran parahti, kun vaaka näytti lähemmäs sitä 40 kiloa. Nii-in, eihän siellä Las Palmasissa nyt ruokaa ole, että kannattaa ilman muuta tyhjentää koko lähikauppa sen kunniaksi. Otti madam kyllä melkoisen nopeasti hk:n-sinisetja myllynparhaat veks, kun vihjaisin mitä se 40kg liikapaino olisi kukkaron kannalta merkinnyt.

– Toisen lentoyhtiön matkustajat kyselemässä asioita, joihin en yksinkertaisesti osaa vastata. Monelta tuntuu unohtuvan se, että vaikka työskentelen jollekin yhtiölle, se ei tarkoita, että tietäisin muista yhtiöistä kaiken. Joten jos joku esim. SAS:lle työskennellessäni tulee kysymään Norwegianin lisämaksuista tai British Airwaysin loungeista tai ruumaan menevien lemmikkien käytännöistä, olen pahoillani, mutta en yksinkertaisesti tiedä. Tämän myöntäminen kuitenkin usein aiheuttaa asiakkaassa kuohahduksen, aivan kuin olisin jotenkin vajaa ja epäpätevä, jos en tiedä kaikkea kaikesta. Kuten jos mieluummin pyydän kääntymään yhtiön oman henkilökunnan puoleen kuin neuvon väärin tai annan väärää tietoa. Ilmeisesti myös asiakkaiden on hyvin vaikea joskus pistää merkille pukeutumisesta tai kaulassa roikkuvasta kyltistä, millä yhtiöllä aspa on töissä. Jos sitä apua jossain asiassa kaivataan, ei ehkä enää osatakaan etsiä oikeaa ihmistä vastaamaan, vaan takerrutaan ensimmäiseen vastaantulijaan, ja ihmetellään sitten, kun tämä ei tiedäkään, myydäänkö BA:n lennoilla jotain tiettyä likööriä.