Puhetta ja sen puutetta

Opiskelujen ohella työskentelin useamman vuoden erään suurehkon kaupungin keskustan liepeillä sijaitsevalla huoltoasemalla. Suurimmaksi osaksi asiakkaat olivat ihan normaaleita ja mukavia, mutta toki ympäri vuorokauden auki olevassa paikassa näki kaikenmoista. Muutama tapaus on jäänyt erityisesti mieleen.

Maailma on pullollaan niitä tuppisuita, jotka tulevat pönöttämään kassalle sanomatta mitään. Näitten kanssa sitten arvaillaan mitä saisi olla. Kerran kassalle tuli kaverin kanssa noin kolmikymppinen mies, joka on oiva esimerkki siitä, miksi sitä kassahenkilöä kannattaa kuunnella ja miksi sille kannattaisi myös ehkä vastata. Voi nimittäin tulla kalliit kahvit.

Minä: “Hei!”
Asiakas: … (minulle ei vastata, vaan asiakas juttelee jotain kaverin kanssa eikä keskity kassatapahtumaan yhtään.)
Minä: “Mitäs saisi olla?”
Asiakas:…
Minä: “Oliko teillä tankkaus?” (Usein nämä hiljaiset miehet ovat juuri bensan perään ja kassasta näen, että siellä on muutamakin tankkaus.)
Asiakas: “Mjooo.” (Tai jotain, jonka voi tulkita myöntäväksi vastaukseksi. Juttu kaverin kanssa jatkuu koko ajan.)
Minä: “Olikos se bensa mittarista kaksi vai neljä?”
Asiakas: …
Minä: “Oliko se bensa mittarista kaksi?” (Tässä vaiheessa alkaa jo vähän tuohduttaa.)
Asiakas: “Mjooh.” (Ainakin itse tulkitsin mutinan myöntymiseksi.
Minä: “Se olisi 26,80, kiitos.”
Asiakas ojentaa mukisematta pankkikortin ja toimitan maksutapahtuman. Huojentuneena otan vastaan seuraavan asiakkaan. Sivusilmällä näen kuinka äskeiset kaverukset kävelevät kahvipistettä kohti. Hälytyskellot alkavat soimaan päässäni. Samassa työkaverini ihmetteleekin minulle, miksi tankkausta mittarilta kaksi ei näy kassajärjestelmässä. Arvaan heti, mistä on kyse ja huikkaan puhumattoman sankarin takaisin kassalle.
Minä: “Niin oliko teillä tankkaus mittarista kaksi?”
Asiakas: “No mitä v*****, mä haluun kaksi kahvia!”
Perun bensanmaksutapahtuman ja rahastan kahvit silmienpyörittelyn ja jupinan säestyksellä. Joskus sitä vaan kannattaisi avata suunsa, niin pääsisi vähemmällä.

Kesäisin olutta ja sidukkaa menee paljon, eikä siinä mitään. Itse olen aina ollut tosi tarkka niin papereiden kuin päihtymistilankin suhteen. Humalaisille en myy, enkä alaikäisille.

Eräänä kauniina ja kuumana kesäiltana hiukan ennen yhdeksää alkoholia menee odotettuun malliin eli paljon. Jonokin vähän kasvaa, mutta ihmiset ovat iloisella mielellä ja yritän hoitaa kaljaruljanssia niin nopsasti kuin pystyn. Jonon jatkoksi on liittynyt myös ambulanssihenkilökuntaa, jotka ovat ostamssa eväitään. Heidän perässään notkuu mies muutama siideri käsissään. Mies alkaa jututtamaan ambulanssiporukkaa: “Heeeeei, mä tuun laivalta. Koko päivän oon ryypänny. Oon hei tosi huonossa hapessa, viekää mut kotiin (joka miehen puheiden mukaan sijaitsee parinkymmenen kilometrin päässä lähikunnassa)!”
Ambulanssiporukka kieltäytyy (tosi yllättävää), mutta mies jatkaa inttämistä, kunnes tulee hänen vuoronsa kassalla. Mies läjäyttää suurieleisesti siiderinsä kassapöydälle.

Minä: “Näyttää siltä, että olet nauttinut alkoholia tarpeeksi. En myy sinulle näitä.”
Asiakas: “Mitä?! Mäkö muka? Yhtään en ole humalassa!”
Jepjep, minullahan ei ole silmiä eikä etenkään korvia päässäni. Hetken aikaa mies urputtaa, mutta ymmärtää sitten, että siiderit jäävät saamatta.

Meillä käy (tai ainakin minun aikanani kävi) paljon vakkareita. Suurin osa heistä oli mukavia, mutta joukkoon mahtui myös persoonia. Eräs vanha mies oli aina hyvin kärttyinen ja valitti lähes kaikesta. Hänen mielestään esimerkiksi oli meidän tehtävämme tietää, mistä pumpusta hän oli tankannut. Tokihan me myyjät mittarikenttää seurasimme, mutta tietysti olisi hyvä asiakkaan muistaa jotain omasta tankkauksestaan. Pääsääntöisesti kaikki oli kamalaa ja mikään ei ollut hyvin. Paras kohtaamiseni hänen kanssaan kävi viime kesänä. Poikkeukselliseti joku muu tankkasi kärttylin autoa ja hän tuli sisälle odottamaan. Mies astelee kassalle ja yritän tankkauksen ajan jutella niitä näitä.

Minä: “Onpas kiva, kun paistaa pitkästä aikaa aurinko. On ollut niin kurjat kesäsäät.”
Asiakas: “Minä vihaan auringonpaistetta. Saisi sataa vaan!”
Yritäpäs siinä sitten pitää kevyttä small talkia yllä, kun meinaan tikahtua nauruun. Jotenkin tuo kärttyisyys meni niin yli, että rupesi naurattamaan.

Tapauksia on lisääkin, ehkä tulen joskus toiste kertomaan.

– yippii –

Add a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *