Tuote-esittelyn iloja

Kävipä taannoin niin, että jouduin/pääsin erään kauppakeskuksen käytävälle esittelemään firmamme tuotteita. En ole aiemmin ollut tuote-esittelijänä ja kukaan muukaan ei hommaan suostunut, joten nakki napsahti minulle.
Suurimmaksi osaksi homma oli aivan haitarista mutta satunnaiset ohikulkijat tempauksineen värittivät mukavasti päivää. Tässä päivän otanta (tai kaikki mitä mieleen jäi):
* Noin 4 tyyppiä jotka tulivat kysymään mitä kello on (ainakin osasin antaa tarkan vastauksen koska vilkuilin sitä itse tylsyyksissäni n. 5 minuutin välein…).
* Kaveri joka avasi keskustelun: “Moi,lähtisitkö treffeille?”, johon vastasin: “Eeenpä taidan kun olen varat…”, jonka tyyppi puolestaan keskeytti sanomalla: “Juu noin mäki sanoisin jos tän näkönen tulis kysymään”, ja hiihti pois paikalta. Siinä sitten mietin tovin notta mitä hemmettiä juuri tapahtui…
* Mummo joka tuli juoksujalkaa kirmaten viimeisillä hengenvedoilla puhisten kysymään: “Missä ne pullat oli tarjouksessa? MISSÄ…? NE PULLAT?!?” Hetki meni ennekuin tajusin että mamma tarkoitti mainosta joka hetki sitten tuli keskusradiosta. En vain kuunnellut juurikaan kyseistä tarjousta, saati sitten sitä missä sellainen on voimassa. Heitin villin arvauksen eräästä kahvilasta korostaen etten todellakaan tiedä onko tämä paikka juuri tuo mainostettu. Mummo oli jo 10 metrin päässä kirmaamassa kohti kahvilaa ennekuin edes sain lausettani loppuun asti.
* Mies joka “kuiskasi” hiljaa vaimolleen: “Tuossa on taas tollanen pakkomyyjä, kierretään kaukaa…”
* Lapsi vanhemmilleen: “Mitä tuo täti tekee tuossa?” Niin, sitä itsekin mietin moneen otteeseen päivän aikana…
*Kiinnotaa eipäs kiinnosta tyypit: “Mikäs se tämä on?” kysymys jota seuraa pienimuotoinen luentoni tuotteesta. “Jaaaah juujuu, selvä. No minäpä tästä jatkan matkaa”.

Yleisesti ottaenkin olo oli kuin ruttotautisella rotalla. Ihmiset kiersivät esittelykojun kilometrien päästä. Hauskin oli seurata erään miehen väistely yritystä. Näin jo kaukaa kuinka epätoivo kasvoi hänen silmissään. Sekunnin stoppi arvioimaan potentiaalisinta karkureittiä. Sitten kiihdytetyillä askelilla tuhatta ja sataa takaani ohi samalla vilkuillen kulmien alta etten vain hyökkää kimppuun. Suosittu taktiikka oli myös seinien vilkuilu. Tai se että leikitään kuurosokeaa. Kun joskus harvoin sain jonkun juttusille niin kummasti alkoi myös muita ihmisiä kiinnostamaan tuotteet. Niitä käytiin hypistelemässä ja katselemassa. Mutta auta armias kun avasin suuni niin väki hajaantui taas luikkimaan pitkin seiniä.
Oli kuitenkin hassua seurata kuinka aikuisetkin ihmiset taantuivan lapsen tasolle. Luikittiin ujoina ohi, puhekyky katosi kokonaan, “ehkä se ei näe mua jos katson eri suuntaan”- taktiikka tuntui taas 50-vuoden jälkeen loistavalta idealta…
Päivä sujui loppujenlopuksi nopsaan kun tajusin ottaa ilon irti siitä sanattomasta huumorista jota ohikulkijat tietämättään viljelivät 🙂

– KersanttiKaroliina –

28 Comments

Add a Comment

Your email address will not be published. Required fields are marked *